Jatkuvaa siivoamista...

Olen taas tänään siivonnut. En voi ymmärtää, miten tämä asunto on aina yksi sotkukasa vaikka siivoan mielestäni jatkuvasti. Ehkä tätä tavaraa yksinkertaisesti vain on ihan liikaa. Vaatekaapit pursuilevat, enkä käytä niistä vaatteista kuin ehkä puolia. Pitäisi kylmästi karsia ja heittää kaikki sellainen pois, mitä en käytä. Haaveilen kuitenkin kutistuvani ja pystyväni taas käyttämään niitä. Todellisuudessa en ehkä käyttäisi niitä sittenkään. Mutta eihän sitä voi tietää! Ikinä ei voi olla varma.

Kandi on edistynyt ihan mukavasti, eikä siitä ole enää paljon stressiä. Tällä hetkellä välttelen ranskan esseen kirjoittamista. Älyttömin juttu on kuitenkin se, että olen ihan vapaaehtoisesti menossa pitämään luentoa vähän alle sadalle teinille. En siis ihan yksin, vaan yhden toisen kanssa. Mutta silti! Eikä minua edes jännitä. Olenko siis päässyt huomaamattani esiintymispelostani yli vai olenko vain niin tyhmä, etten vielä tajua mihin olen pääni pistänyt? Se kai selviää kohta.

Yritän kovasti tsempata elämässäni, ja nuo järjestöjutut on yksi osa sitä. Voin tehdä jotain hyvää muiden hyväksi, mutta samalla myös itseni hyväksi. Se on minusta aika hyvä kauppa.

Lomalla

Tällä hetkellä vietän syyslomaa, mutta pöydällä kirjapinot vain jatkaa kasvua. Teen siis sitä typeristä typerintä kandintyötäni, joka etenee tuskastuttavan hitaasti. Kohta voisin olla siinä pisteessä, että kehtaan lähettää jotain tekstiä ohjaajalleni. Lupasin tehdä sen jo yli kuukausi sitten. Tuntuu siltä, että en osaa. Ja tuntuu myös siltä, että kaikki muut siellä seminaarissa tietää sen. Että tuo ruma läski on myös tyhmä kuin saapas. Tai jotenkin hieman hitaalla käyvä. On kuitenkin ihan pakko saada tämä homma valmiiksi. Jos se ei valmistu ajoissa, niin joudun esittämään sen jonkun toisen ohjaajan seminaarissa. Ja kun aiheeni ei ole mitenkään kovin perinteinen, niin ei ole mitään takeita, että joku toinen sitä edes hyväksyisi. Ja jotkut niistä opettajista on kyllä aika pelottaviakin... Eli se jäisi kyllä tekemättä.

Pitäisi varmaan keksiä itselleni joku aivan mahtava palkinto, jonka saan sitten kun työ on tehty. Sellainen voisi olla vaikka Picasso-näyttely ja se yksi ihana liian kallis kaulahuivi. Tuskin nuo minua motivoi kuitenkaan. Enemmän taitaa motivoida pelko ja pakko. Tänään en ole kirjoittanut vielä yhtään, koko päivä on mennyt taas haahuillessa. Nukuin liian myöhään, se on huono alku päivälle. Niinä päivinä voisi jättää nousematta kokonaan, kun kuitenkin koko päivä on jo pilalla.

Niisk

Olen sairaana, tylsää. Tavallinen nuhakuume, ei mitään sen kummempaa. Olisin voinut ottaa sen sikainfluenssan nyt, niin olisi sekin sitten suoritettuna, eikä tarvitsisi miettiä, että koskahan sekin iskee. Niska on ihan kamalassa kunnossa, kun olin monena päivänä sellaisilla kevyillä neljän tunnin luentoputkilla, jotka pidettiin niissä ihanissa 70-lukulaisissa luokkahuoneissa. Niissä se taulu on niin korkealla, että joutuu katsomaan niska takakenossa yläviistoon. Tosi ergonomista ja mukavaa.

En ole jaksanut käydä edes hulluilla päivillä, vaikka muuten onkin tullut taas osteskeltua oikein olan takaa. Ostin farkut, nilkkurit, lenkkihousut ja sitten niitä perusjuttuja, kuten bussikortin ja jotain muuta. En muista enää. Joka tapauksessa rahaa on mennyt ihan hurjasti.

En ole edelleenkään aloittanut sen kandintyön tekemistä, vaikka lupasin ohjaajalleni jo monta viikkoa sitten lähettää jotain uutta tekstiä. Ehkä saan tänään kirjoitettua jotain.

Terapeutin kanssa puhuttiin, että voisi olla aika kohta hakea Kelan tukemaa terapiaa, kun vointi alkaa olla sen verran parempi. Ehkä se olisi. Haluaisin kyllä kuntoutua, mutta tuntuu kamalan vaikealta päättää, että millaista psykoterapiaa tarvitsisin. Tai mistä hyötyisin eniten ja mikä olisi minulle sopivinta. Ja sitten pitäisi vielä tavata niitä terapeutteja ja päättää, että kuka olisi sopiva. Eipä tällaiseen kai ihan tosi masentuneena pystyisikään.

Ihanaa lauantai-iltaa!

Pitkästä aikaa on ollut hyvä päivä. Meinasin lintsata piirustujutuista, mutta onneksi sain revittyä itseni ylös ja myöhästyin vain muutaman hassun minuutin. Piirtelyt sujui kivasti ja alkoi tuntua siltä, että olen kehittynyt hommassa! Iltapäivällä kävin vanhemmilla syömässä ja moikkaamassa mummua. Söin omasta puusta luumuja, joista osa oli pahoja ja osa ihan hurjan hyviä. Kotiin tullessa inspiroiduin vielä lenkillekin, enkä saanut hermoromahdusta puutteellisista lenkkivaatteistani. Kiersin kotiympäristössä kivan lenkin pimenevässä illassa ja kuuntelin musiikkia. Metsässä tuoksui pihka. Oli tosi kaunista. Minulla on viha-rakkaussuhde tähän asuinalueeseen. En kyllä välttämättä haluaisi asua muualla. Tai sitten tällä hetkellä olen muuten vain tyytyväinen elämääni ja olemiseeni, niin ei tee mieli muuttaakaan.

Huomenna äiti tulee siivoamaan tätä kämppää. Kyllä, tarvitsen äidin apua, aika säälittävää. En oikeasti tarvitse, mutta tällä hetkellä inhoan siivoamista ja erityisesti keittiö alkaa olla aika kaaoksen valtaama. Tiskaaminen on ykkösinhokki kotityöni, hyi. Pitäisi varmaan ihan tosissaan harkita tiskikoneen hankkimista, mutta tuntuu jotenkin todella uusavuttomalta hankkia tiskikone yhden hengen talouteen.

Tein äsken lämpimiä ruisleipiä uunissa, tonnikalaa, tomaattia, fetaa ja juustoa. Nyt herkuttelemaan!

Marley & Me

Olen vollottanut pääni kipeäksi Marley-koiran kuolemaa, vaikka oikeasti taisin itkeä oman koirani menetystä. Vaikka kuolema on ihan luonnollinen juttu, niin on se silti rankka paikka. Olen niin herkkä. Ja se koira oli minulle hirveän tärkeä ja rakas. Olisi ihanaa joku päivä vielä saada oma Marley. Ja tietenkin mies ja kolme lasta ja ihana talo.

Olen ollut vähän stressaantunut kaikista opiskeluista ja kursseista, joten päätin kylmästi, että teen kandin lisäksi tänä syksynä vain ranskan tekstikurssin ja ehkä jonkun muutaman ei-työlään kurssin sivuaineista. Että se kandi olisi nyt se tärkein. En oikeasti päättänyt mitään kylmästi, vaan ahdistuksen ja itkun ja masennuksen saattelemina. Mutta tyylikkäämpää sanoa, että se oli oma valinta, ei pakon sanelema juttu. Enempään ei minusta vain ole tällä hetkellä. Eikä se oikeastaan ole edes vähän, yritän kovasti todistella itselleni.

Haaveilua

Tiistaina on tentti, tälläkin hetkellä pitäisi olla lukemassa. Keskittymiskyky on edelleen hukassa, jos sitä nyt koskaan on ollutkaan. Mutta ainakin ne keskittymiskyvyn rippeet huitelee jossain maailmalla. Haaveilen vaihto-opiskelusta, koiranpennusta, uudesta kodista, uusista verhoista, kahvin juonnista, kävelystä ulkona, uusista kengistä, uusista huiveista, uudesta tukasta, syksystä. Ja se syksykin on tässä ja nyt! En osaa elää, pystyn vain haaveilemaan siitä. Olen jossain kummallisessa tilassa, josta en osaa lähteä pois.

Pitkä tauko!

En ole vain saanut aikaiseksi kirjoittaa. Asiaa kyllä olisi ollut, mutta olen ollut niin tukossa, että en ole pystynyt. Mielialat menee vuoristorataa ylös ja alas, en pysy itsekään perässä! Olen ollut myös todella väsynyt ja tekisi mieli lähinnä vain nukkua. Ensi viikolla alkavat kurssit tuntuu pelottavilta ja usko omaan jaksamiseeni on ihan nollassa.

Olen ollut viime aikoina syömishäiriöisempi kuin pitkään aikaan. Harmittaa. Eniten harmittaa kuitenkin se, mitä tänään kuulin hammaslääkärissä. Minulla on niin paljon reikiä hampaissa, että en edes kehtaa kertoa kuinka paljon! Yksi paikattiin jo tänään ja sain kahden kuukauden päähän ajan, jolloin paikataan taas. Lopuista ei mitään tietoa. YTHS kun ei voi yhdelle ihmiselle niitä aikoja jaella. Pelkään niin paljon hammassärkyä ja juurihoitoa ja kaikkea, että on pakko mennä hoitamaan hampaani sitten loppuun jonnekin muualle. En minä voi odottaa vuotta, että nämä saadaan kaikki paikatuksi! Ei siitä ole kuin vuosi kun viimeksi kävin hoidattamassa hampaitani ja sen jälkeen on tapahtunut kaikki tämä... Pelottaa, ettei minulla kohta ole enää hampaita suussa ollenkaan. Ahdistavaa.